Vihtkari päättää KeKin paidassa hienon uransa

Antti Vihtkari päätti viime syksynä, että nyt pelaaminen riittää. Takana oli kapteenin rooli Oulun Lippo Pesiksessä, kun joukkue nousi Superpesikseen. Syksyllä hän sai itsensä jälleen sellaiseen kuntoon, että pelihalut palasivat. KeKin kanssa neuvottelut etenivät jouhevasti, joten 39-vuotias Vihtkari siirtyi pelaamaan Kempeleeseen. Terveystilanteen vuoksi rikkonaisen kauden pelannut mies on kuitenkin päättänyt, että nyt peliuran päättäminen on tosissaan edessä, kunhan karsintapelit on saatu pelattua.

- Se on varma päätös, satavarma. Loukkaantumisia on nyt viime vuosina tullut koko ajan ja olen ollut jo siinä maineessakin, että mahdanko kestää koko kautta. En ole kestänyt. Kyllä nyt alkaa ottaa jo aivoon. Enää ei nauti sillä tavalla pelistä, kun pelitapa on kuitenkin aina ollut, että vedetään ihan täysillä. Hallittua riskinottoa en hallitse ollenkaan. Se on joko täysillä tai ennemmin pois, Antti perustelee päätöstään.

Täysin ilman pesäpalloa Vihtkari ei kuitenkaan elämässä jatka eteenpäin. Kaksi vuotta sitten hän aloitti pelinjohto- ja valmennustehtävät. Nyt edessä ovat vielä miesten karsintapelien lisäksi Lipottarien B-tyttöjen SM-finaalit Kekiä vastaan Lipottarien valmentajana ja pelinjohtajana.

- Olen huomannut, että tässä on hyvä polku tietyllä tapaa jättää oma pelaaminen sivupuolelle. Lopettaminen on helpompaa, kun on jotain siinä tilalla. Olihan tämä aika raskas kesä senkin suhteen, että olin toisen joukkueen pelinjohtajana ja pelasin itse. Ei tämä minulle ollut raskasta, minähän nautin tästä, mutta kotona ei ole oltu niin hirveän tyytyväisiä. Kyllähän se perhe siitä kärsii ettei näy kotona, Antti toteaa.

Vielä keväällä oli epävarmaa missä Antti ulkokentällä pelaa. KeKin joukkuetta kohdanneiden loukkaantumisten vuoksi hänen pelipaikkansa oli lopulta tutulla kopparin paikalla. Suurin osa peliurasta on mennyt kopparin tontilla, mutta vuonna 2009 Lipon pelinjohtajana toiminut Janne Vuorinen siirsi hänet etukentälle.

- Vanhemmiten vain ajauduin etukentälle asti. Pääsin siellä peliin vielä paremmin kiinni ja siitä sain uuden kipinänkin silloin, kun olin jo lopettamassa pelaamista. Voin myöntää, että pelkäsin palloa kovasti ennenkuin paikkaan totuin. Varmaan siellä röyhkeyden takana on semmoista tervettäkin pelkoa, ettei nyt ihan hullu kuitenkaan ole, Antti naurahtaa.

Antti arvioi oman alkukautensa menneen ihan ok. Stoppi pelaamiselle tuli vieraspelireissulla Kouvolaan kesäkuun alussa. Peliä edeltävänä iltana Lahdessa joukkueen yhteisessä treenissä nopean suunnanmuutoksen jälkeen tuntui, että selässä ei ole kaikki kohdallaan.

- Ajattelin ensin, että se vain kramppaa, mutta tilanne paheni ja paheni koko ajan. Ennen nukkumaanmenoa olin jo semmoisessa lukossa, että olin kuin rautakanki koko mies. Seuraavana päivänä menin Terveystalolle ja sen jälkeen vielä naprapaatille, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Kun tultiin takaisin ja menin suoraan magneettiin, löytyi selästä kaksi välilevyn pullistumaa, hän kertaa alkukesän tapahtumia.

Useita viikkoja kestäneen tauon aikana tilanne saatiin helpottumaan niin, että Antti on pystynyt pelaamaan loppukauden jokerin paikalla. Joukkueen suorituksiin hän on loppukauden osalta tyytyväinen.

- Ehkä liian kauan kesti Superin vauhtiin pääseminen. Superissa ei ole aikaa ratkaisuille, pitää oivaltaa olla oikeassa paikassa. Olisin itseltäni kyllä odottanut, että olisin pystynyt auttamaan enemmän varsinkin henkisellä puolella. Pelaajat kypsyivät, kun kesä meni pitemmälle. Ihan älyttömän hienoja venymisiä tuli loppukaudesta. Tietyllä tapaa se oli ansaittuakin venymistä, kun miettii kuinka suuren määrän pojat on tehnyt hommia, Antti toteaa.

Nyt edessä on vielä karsintasarja Ykköspesiksessä toiseksi sijoittunutta Siilinjärven Pesistä vastaan.

- Pitää olla pirun kärsivällinen. Ei saa odottaakaan, että voitto tulisi helpolla ja ratkaisu heti ensimmäisessä, toisessa tai kolmannessa vuorossa, välttämättä ei tule. Pitää muistaa, että hyvä joukkue on vastassa ja joitakin onnistumisia tulee heillekin varmasti. Pitkässä sarjassa pitää vain uskoa siihen, että me ollaan, tai olen ihan varma, että me ollaan pitkässä juoksussa sitten vahvempia, Antti arvelee.

Antin yli 30 vuotta kestänyt peliura alkoi 6-vuotiaana Hyvinkäällä korttelipesiksessä Viertolan joukkueessa. Äiti pelasi SM-sarjaa vielä Antin ollessa pieni ja isäkin pelasi toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Tie Ouluun vei vuonna 1996, kun junnuvalmentaja Jari Alasmäki lähti Lipon pelinjohto- ja valmennustehtäviin ja halusi ottaa Antin mukaansa. Edessä oli vastuutehtävä ulkokentällä sekä etenijänä ykköskärjessä. Miltä nuoresta miehestä tuntui lähteä pääkaupunkiseudun kupeesta kauas pohjoiseen Ouluun?

- Ajat on muuttuneet aika paljon siitä. Kyllähän se oli semmoista, että nuorelle pojalle liian paljon hyvää tapahtui silloin. Ehkä ei ihan hallinnut sitä kaikkea mitä kivaa se toi tullessaan. Sillä oli varjopuolensakin. Sanotaan näin, että jopa oma persoonakin saattoi olla eri kuin mitä se oikeasti on. Vanhemmiten sitten vähän rauhotuin ja rupesin hoksaamaan mistä tässä elämässä on kyse, Antti toteaa.

Oman uran kohokohta on toki ollut SM-kulta Lipon riveissä vuonna 1998. Monia muitakin hyviä asioita ja muistoja on pitkältä uralta. Yhtenä niistä mieleen nousee SM-hopea vuodelta 1996 Hyvinkään Tahkon riveissä. Joukkueelta ei tuolloin odotettu mitaleille nousemista.

- Se joukkue oli minusta niin upea, että se on jäänyt huipusti mieleen. Samoin sitten 1997, kun joukkue muuttui radikaalisti. Oltiin runkosarjassa seitsemänsiä ja pudotettiin puolivälierissä miljoonatiimi Kaisaniemen Tiikerit. Se on myös jäänyt mieleen, Antti muistelee.

Kauden päätteeksi tunteet ovat aina pelaajilla pinnassa, oli kyse sitten voitosta tai tappiosta viimeisessä pelissä. 

- Niitäkin kokemuksia on, että itku kurkussa on lähtenyt pois, tai en ole kyllä yrittänytkään peitellä sitäkään tunnetta. Se tästä lajista, tai yleensäkin urheilusta, tekee mahtavaa, kun se tunneskaala on niin laaja. Mennään laidasta laitaan jo pelin sisällä ja kun se viimeinen vihellys sen ihan viimeisen pelin jälkeen tulee, niin kyllähän ne tunteet tulee pintaan, oli ne sitten hyviä tai huonoja, mutta ne tulee. Se antaa ihan varmasti vahvuutta kaikkeen muuhunkin elämään, Antti toteaa.

Siviilielämässä Antti työskentelee erityisoppilaitoksessa ohjaajana. Vaikka hän on pelannut välillä muilla paikkakunnilla, on työ pysynyt jo kahdeksan vuoden ajan Muhoksella. Antti kokee saavansa työstään paljon, koska pystyy auttamaan siinä muita. Sama tunne tulee myös valmennuksessa ja pelaajana, kun pystyy auttamaan muita pelaajia.

Pelikentällä taas Antti on ollut jo pitkään tunnettu röyhkeydestään.

- Ehkä oma vahvuus on ollut, että tykkään vähän hämmentää ihan tarkoituksellakin, että saa sen vastustajan ajatuksen pois siitä itse pelistä. Raja kulkee siinä, että hämmentäminen alkaa häiritä omaa peliä, jos oma joukkue kärsii siitä, että sooloilen kentällä ja teen jotain hölmä. Näissä puheissa mitä pelaajien ja pelinjohtajien kanssa käydään, siinä vaiheessa menee raja, kun mennään henkilökohtaisuuksiin. Niitä vältetään. Pitää kuitenkin se kunniotus olla. Arvostan pelaajia, jotka uskaltaa pistää itsensä likoon, on ne sitten omia tai vieraita. Se kertoo siitä, että on intohimolla mukana, Antti toteaa.

Antti lupaa, että hänet tullaan varmasti jatkossa näkemään VRJ Service Areenalla katsomossa oman peliuran päättymisen jälkeen. Kempeleessä häneen vaikutuksen on tehnyt me-henki, jonka kentälle asti aistii. Pieni vinkki hänellä kuitenkin olisi kempeleläisyleisölle.

- Jos osattaisiin pitää ääntä, kun vastustaja on sisävuorolla. Sen ei tarvitse olla häijyä. Onnistuttaisiin kannustamaan oikeissa tilanteissa ja lyömään painetta vähän vastustajallekin, se sekoittaisi heidän kaaripeliä. Se on se hetki, kun yleisöstä tulee se ylimääräinen pelaaja, Antti vinkkaa.

Antti Vihtkari kummiyritys on LähiTapiola Pohjoinen.

Kuvat: Markku Kovalainen