Tahko Pihkala -mitali ansaitusti Ilkka Korpelalle

”Pyyteetön, uuttera, haluaa aina ensimmäisenä hyvää jollekin toiselle kuin itselleen, käsittämättömän määrän tehnyt hommia, pyörittää seuraa”. Näin kuvailevat KeKin pesäpalloihmiset vastikään Tahko Pihkala -mitalilla palkittua Ilkka Korpelaa.

Pesäpallon monitoimimiehen ura oman lajinsa parissa onkin varsin huikea. 11-vuotiaana alkoi pelaaminen kaveripiirin itsensä pyörittämässä joukkueessa. Valmentajaa ei ollut ja joukkueen pelaajana ja sieluna toiminut Eero Kokko sopi aluesarjapelit ja harjoitukset. Tuolloin Ilkka nähtiin myös harvakseltaan seuraamassa KeKin miesten maakuntasarjan pelejä keskellä kylää sijainneella kentällä.

Ovi miesten edustusjoukkueeseen aukesi sitten hieman vahingossa.
- Yhdellä pelaajista kuoli isä ja hautajaisten takia sain jalan ovenrakoon ykkösjoukkueeseemme Muhoksella pelatussa pelissä. Kopparina sitten olin. Kyllä tuli kovia mällejä, Ilkka muistelee.

- Olin ruvennut hiihtoakin harrastamaan siinä rinnalla, mutta ei minusta hiihtäjäksi ollut, pesäpalloilijaksi rupesin, Ilkka naurahtaa.

Uransa aikana Ilkka ehti pelata myös Ykkössarjaa KeKin riveissä, vaikka välillä peleihin tulikin katkos akillesjänteen katkeamisen vuoksi. Peliura päättyi 31-vuotiaana parin Kirin kakkosjoukkueessa pelatun pelikauden jälkeen. Siellä Ilkka havaitsi kuinka tärkeää on, että seuran kakkosjoukkuetta hoidetaan hyvin ja nuoret pelaajat totutetaan sitä kautta aikuisten sarjoihin.

Ilkan ansiot pesäpallon parissa sisältävät paljon muutakin kuin pelaamisen.

- Valmentamisen aloitin 16-vuotiaana. Silloin oli aivan eri meininki kuin nyt. Meillä oli kolme poikajoukkuetta aina rinnakkain harjoittelemassa ja yksi vetäjä.
Kaikista tuli hyviä pelaajia ja jokaisen pelaajan oppi tuntemaan. Äkkiseltään siinä saattoi olla 30-45 poikaa, kenttä pantiin poikki ja harjoiteltiin. Aika monet harjoitteli ja pelaili lisäksi omalla ajallaan. Oli joitakin opettajia, etenkin Kirkonkylällä, jotka olivat juonessa mukana. Sanoivat, että kerta harrastatte niin pidätte räpylää aina mukana. Olette aina valmiina harjoittelemaan, jos kaverit niin haluaa, Ilkka kertoo.

Valmennustiimissä mukana oleminen on Ilkan mielestä edelleenkin kiehtova ajatus, mutta aikaa ei siihen juuri nyt löydy. Pesäpallojaoston toimintaan Ilkka lähti mukaan jo 17-vuotiaana. Sen jälkeen välissä onkin ollut ainoastaan yksi vuosi, silloin kun perhe rakensi omakotitaloa.

Monenlaisia vuosia ja tilanteita KeKissä nähneenä Ilkka kuvailee KeKin tilaa tällä hetkellä hyväksi.

- Kyllä se aika kova sana on, että rauhallinen kasvu on johtanut tähän, että molemmat edustusjoukkueet on Superissa. Talkoilemalla on viimeisen viiden vuoden aikana aikaansaatu iso suurleiri, naisten Superpesikseen nousu, laajennettiin kioskirakennusta, tehtiin palloiluhalli, miehet nousi Superpesikseen ja nyt viimeisimpänä tehtiin kentästä stadion. Paljon isoja juttuja, Ilkka luettelee.

Nyt Kiri on mukana Kempeleen Palloiluhalli Oy:n kautta suunnittelemassa uutta hallia Linnakankaalle. Sen osalta jatkokuviot selviävät valtion rahoituksen ratkeamisen jälkeen helmi-maaliskuulla. Stadionillekin on luvassa pientä fiksausta ensi kesäksi, ainakin katteiden parantelua niin, ettei kolmospuolen katsomon ylätasanteella istuville tulisi vettä niskaan sateella.

KeKin menestyksen salaisuudeksi Ilkka uskoo sen, että kullakin sektorilla on omaa johtajuutta ja kukin sektori kantaa vastuun omasta toiminnastaan. Ilkalta tukea on aina tarvittaessa saanut.

- Ikinä ei jaksa touhuta, jos ei löydä vähintäänkin hyvää parivaljakkoa, jonka kanssa voi ajatuksia vaihtaa. Itse olen saanut aina välillä niitä sparraavia kavereita, jotka on tukeneet. Sitten vastaavasti olen ajatellut, kun on saatu seuraan uusia henkilöitä, että hiiskatti mää tuen niitä vaikka päällään seisomalla, että ne jaksaapi, Ilkka toteaa.

- Täällä on ollutkin aivan huipputyyppejä, niin kuin vielä nykyisinkin toimivat Holman Martti, Holman Eero, Tahkolan Ahti, Salorannan Sami, Kankaan Marjo, Kankaan Matti, Valtasen Arto, Rannan Jusku, Kärjen Timo, Roppolan Ari, Kovalaisen Markku. Tässä on ollut tosi kovia tekijöitä mukana. Kyllähän se yhteisöllisyyskin tulee siitä, että lähdetään toisia tukemaan.

Ilkka toteaakin, että Tahko Pihkala -mitalin olisi hänen mielestä voinut antaa seurassa monelle muullekin. Pienen tivaamisen jälkeen jonkinlainen myönnytys kuitenkin tulee.

- En kiellä, etteikö ihan niinku läheltä liippaa, että olen minäkin sen voinut ansaita, vastaa Ilkka omaan tyyliinsä.